Erilaiset – Kehitysvammaisten lasten kohtaamisesta syntyy näyttely ja kirja

Erilaiset
Jyri Pitkäsen ja Eveliina Talvitien mielestä vammaisen lapsen ei tarvitse sopeutua yhteiskuntaan tullakseen hyväksytyksi, vaan yhteiskunnan pitäisi sopeutua häneen.

Valokuvataiteilija Jyri Pitkäsen ja kirjailija Eveliina Talvitien kohtaamat perheet eivät koskaan kysy miksi. Muille työpari on joutunut usein perustelemaan, mikä saa matkustamaan ympäri maailmaa etsimään kehitysvammaisia lapsia, kuvaamaan ja haastattelemaan heitä ja heidän perheitään ja pitämään ääntä heidän puolestaan.

Jyri Pitkänen ja Eveliina Talvitie koputtavat oveen ja kysyvät, saavatko tulla sisään. He ovat kahden viimeisen vuoden aikana vierailleet yli 40 perheessä, jossa asuu kehitysvammainen lapsi. Matkat ovat vieneet heitä kotimaan ja naapurimaiden lisäksi muun muassa Puolaan, Kreikkaan, Keniaan ja Namibiaan.

– Projektimme kertoo kehitysvammaisista lapsista eri puolilla maailmaa. Sen tarkemmin emme ole päähenkilöitämme etukäteen roolittaneet. Lapset ovat löytyneet eräänlaisen johdatuksen kautta. Joku on aina tiennyt jonkun, joka on tiennyt jonkun, Talvitie kertoo.

Vierailulla valokuvataiteilija ja toimittaja-kirjailija tutustuvat lapseen ja hänen perheeseensä kiireettä. Tarkoituksena on havainnoida kehitysvammaisten lasten arkea eri yhteiskunnissa, katsoa hetken ajan maailmaa heidän näkökulmastaan ja välittää kokemuksesta oleellisin kirjan, näyttelyiden ja blogin (www.erilaiset.fi) muodossa eteenpäin.

– Saamme toistuvasti palautetta, että teemme tärkeää työtä. Olen jäänyt pohtimaan, mitä se lopulta tarkoittaa. Jos laajasti ymmärretään, että kysymyksessä on ihmisryhmä, joka helposti jää näkymättömiin ja kuulumattomiin, miksi tilanne yhä pysyy sellaisena? Kehitysvammaisten ihmisten on usein taisteltava paitsi mahdollisuuksistaan, myös perusoikeuksistaan, Talvitie sanoo.

 

“Olen pyrkinyt siihen, että molemmilla osapuolilla,
myös kuvaajalla, on hyvä olla.” -Jyri

 

Talvitie ja Pitkänen lähestyvät aihettaan taiteellisella vapaudella, paikoin jopa runollisesti. Kaikkein tärkeintä on kohtaaminen.

– Olen kuvannut runsaasti, mutta pyrkinyt siihen, että kuvauksen hetki ei mene kohtaamisen hetken edelle. En ole pyrkinyt dramaattiseen toiminnalliseen ilmaisuun tai metsästänyt jotakin tiettyä hetkeä, vaan ennemminkin halunnut, että kuvissa näkyy luottamus. Olen pyrkinyt siihen, että molemmilla osapuolilla, myös kuvaajalla, on hyvä olla, ja se selkeästi myös tuntuisi ja näkyisi kuvissa, Jyri Pitkänen kertoo.

Sosiaalisilla ongelmilla, vaatimattomilla oloilla ja lasten poikkeavuudella olisi helppo herätellä sääliä tai shokeerata. Talvitielle ja Pitkäselle sellainen olisi vierasta. He lähestyvät projektin päähenkilöitä myönteisesti, mutta realistisesti. Tavoitteena on tuoda näkyviin ihmisyyden eri vivahteita ja kyseenalaistaa normaaliuden määritelmiä.

Keväällä 2019 Erilaiset-projektista on tulossa näyttely Tallinnan Dokfotokeskukseen, ja samoihin aikoihin julkaistaan kirja. Arkisten tilannekuvien ja viimeisteltyjen muotokuvien rinnalla kulkee Eveliina Talvitien teksti, josta osa on kirjoitettu minämuotoon kehitysvammaisen lapsen näkökulmasta. Toistuva teema teksteissä ja kuvissa on läheisten merkitys lasten elämässä sekä perheen yhteys, joka syntyy, vaikka lapselta puuttuisivat sanat.

 

“Joissakin tilanteissa on vallannut voimattomuuden tunne ja mieleen on noussut kysymys, mitä oikein teen täällä.” -Eveliina

 

Jyri Pitkänen ja Eveliina Talvitie tapasivat toisensa Beninissä Villa Karon taiteilijaresidenssissä syksyllä 2015. Pitkänen oli jo aiemmin tehnyt taiteellista työtä kehitysvammaisten lasten ja nuorten parissa, mutta Talvitielle aihepiiri oli uusi. Toisaalta hän löysi aiheesta helposti yhtymäkohtia aiemmin käsittelemilleen teemoille tasa-arvosta ja feminismistä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt muun muassa teokset Keitäs tyttö kahvia (WSOY 2013), Hieno vai huono (WSOY 2015) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2016).

Isossa hankkeessa työparin on ollut pakko arvioida tavoitteitaan jatkuvasti.

– Kohtaamamme todellisuudet eroavat usein omistamme rajustikin. Joissakin tilanteissa on vallannut voimattomuuden tunne ja mieleen on noussut kysymys, mitä oikein teen täällä. Miksi en ole helsinkiläisessä kahvilassa juomassa maitokahvia ja syömässä chiapattaa, Talvitie sanoo.

– Motiivimme kuitenkin on aina kirkastunut selkeänä ja yksinkertaisena. Jokaisessa kohtaamisessa kyse on lopulta ihmisyydestä.

 

Oscar, 14, Kakamega, Kenia. Jyri Pitkänen, 2017. Mustevedos, 120x90cm.

 

“Minä ostan mopon. Suzukin tai Kawasakin.

Kun hoidan lehmiä, minulla on vielä rahaa. Sitten voin ostaa.

Isoisällä oli rahaa. Nyt ei ole. Ei ole mitään. Tai on lehmät. Minä pidän niistä.

Minulla on joskus vielä rahaa. Olen sanonut isoisälle. Hän uskoo minua ja sanoo, että minä olen hyvä poika. 

Ehkä äiti tulee sitten takaisin.

Muistan, kun isä rukoili. Isoäiti ja isoisä olivat polvillaan lattialla.

He pelkäsivät.

Nyt isä ei enää rukoile. Hän on parantunut.

Kysyn, milloin äiti tulee takaisin.

Sisko sanoo, että ei koskaan. Hän huutaa minulle, että ei koskaan.

En usko häntä. Miksi hän huutaa ja sanoo, että äiti ei tule takaisin.

Äiti tulee takaisin. Minä haen hänet mopolla.”

 


Aunuksen Karjalassa asuva Veronika, 11, nauttii klassisesta musiikista ja popista.

 


Italialainen Giulia, 13, harrastaa partiota ja rakastaa antaa suukkoja.

 


Erilaiset-projektin muotokuvia ja tekstejä oli esillä Jukka Male -museossa Helsingin Kaapelitehtaalla syksyllä 2017.

 

Teksti: Saara Huovinen
Kuvat: Jyri Pitkänen
Ote tulevasta kirjasta: Eveliina Talvitie